Kaisa Lipponen: Teoksena taidepolitiikka

-->

Kuvataidepolitiikka ei ole niitä suosituimpia keskustelun aiheita, varmaankin vähiten kuvataiteilijoiden itsensä parissa. Välttelin itsekin pitkään tuota kuivien määritelmien, mahdottomien rakenteellisten viidakoiden ja hierarkian turruttamaa aihetta. Lähes huomaamattani joitakin vuosia sitten aloin kuitenkin perkaamaan taidepoliittisia asioita nähdessäni suurta epäloogisuutta kuvataiteilijan ammattiin liitettävissä tavoitteissa, työn määrässä ja siitä seuraavasta osuudesta toimeentuloa ja sosiaaliturvan huteruutta. Huomasin pian olevani keskellä taidepolitiikan yllättävän konservatiivista, mutta silti alati muuttuvaa maailmaa. Vielä on matkaa ymmärtää hallituksen verolinjauksia, -vähennyksiä ja jopa myös Taiteen edistämiskeskuksen perustamista. ”Taidepelissä” on mukana myös taidehistoriallinen jatkumo, talouden ja puoluepolitiikan kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen, yhteiskunnallisten kriisien vaikutukset taidemyönteisyyteen, uudet taidekäsitykset vanhojen rinnalle jne.

Onnekseni minun ei tarvitse olla mukana jokaisessa osassa taidepoliittista ilmastoa. Ylläpidän motivaatiotani toimia ammattikuntani olosuhteiden parantamiseksi luomalla omia toimintatapojani. En lähde mukaan hierarkian osaksi ilman sen kyseenalaistamista ja pyrin toimimaan yhtä luovasti ja uutta näkökulmaa hakien kuten kuvataiteilijan ammatissanikin.

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta mikä yllättävää, oivaltaessani jotakin taidepolitiikan ongelmista, olen saanut itseni kiinni samankaltaisesta luovuuden tilasta kuin taideteosta tehdessäni. Täytyy pitää mieli avoimena, tarttua johonkin joka vie eri suuntaan kuin aluksi oli suunnitellut, palata, kiteyttää, häivyttää väline ja sen hallinnan kautta nostaa idea parrasvaloihin; koota, viimeistellä, lopettaa ajoissa. Näen yhtäläisyyksiä, puran osiin asioita ja löydän ongelman ytimen sitä kautta.

Oleellista on ollut ymmärtää, että taidepolitiikasta ja kuvataiteen tilanteesta yhteiskunnassamme voi puhua hyvin monesta eri näkökulmasta. Usein keskustelut alkavat liian yksioikoisesta  linjauksesta kahden asian valinnan välillä. Hyvä tai huono, liitossa vai ei, apurahataiteilija vai ei, kuuluisa vai ei, myyvä vai ei, ammattitaiteilija ei ole aito taiteilija, taidekoulu pilaa luovuuden, itseoppinut taiteilija ei ole ammattilainen jne. Hyvä dialogi saa alkunsa yrityksestä ymmärtää oikeasti, siis todella ymmärtää mitä toinen tarkoittaa. Kun selvittää mitä työvoimaviranomainen ajattelee kuvataiteilijan tekevän arjessaan, on minun helpompi kertoa hänelle mikä on totta ja mikä menneiden aikojen mesenaattitoiminnan ylläpitämää taiteellista työtä. Valtion ylläpitämissä taidekouluissa opetettavat uudet taiteen tekniikat ovat vieraita, taiteilija on edelleen se maisemamaalari, joka myy teoksiaan, jos ne ovat tarpeeksi hyviä. Ehkä siksi työvoimaviranomaisen mielestä taiteilijan kannattaa olla yrittäjä eikä palkollinen. Mutta, ollakseen taiteilija, ei tarvitse uhrautua yhteiskunnassa, jossa taide on yksi sivistysvaltion kulmakivistä. Ammattikuntamme on ennenkin noussut kehittämään rooliansa yhteiskunnassa jossa elää. Miksi me emme haluaisi myös vaatia parempaa asemaa omaan ammattiimme liittyvien ongelmien ratkaisuissa? Kuinka moni taiteilija seuraa mitä työtä Suomen Taiteilijaseurassa tehdään ja kuinka moni edes tietää mikä Suomen Taiteilijaseura on? Tuo kaikkien kuvataiteilijoiden ammattiliittojen kattojärjestö täyttää 150 vuotta vuonna 2014 ja se on nähdäkseni vaikutusvaltaisin oma edustajamme taidepolitiikassa.

Kuvataide ja taiteen tekeminen itsessään on hyvin yksinkertaista: Tekijä, idea ja taito. Kiivaita kannanottoja taidekeskustelussa aiheuttaa mm. kun puhutaan taidekoulutuksesta: Voiko taiteilijaksi oppia, onko taidekoulu luovuuden tappava vai sitä lisäävä, voiko olla itseoppinut taiteilija ja ovatko he samanarvoisia kuin koulutetut taiteilijat, onko yksityiskoulutettu taiteilija samanarvoinen kuin valtion korkeakoulutettu taiteilija? Taidekoulun pitäisi nähdäkseni mahdollistaa vapaa tekeminen ilman taloudellista riskiä työhuoneesta, ilman myynnin pakkoa ja kritiikin kautta oman työn varmuuden kasvattamista. Kuten voi huomata, jo kysymys kuka on taiteilija? nostaa esiin liudan kysymyksiä joihin vastaaminen ei onnistu muutamalla kyllä ja ei -sanalla. Käykäämme yhdessä taidepoliittista keskustelua sen sijaan.

Kirjoittaja  Kaisa Lipponen (kuvataiteilija, TaM) on Jyväskylän taiteilijaseuran ja Taiteen edistämiskeskuksen Keski-Suomen toimipisteen TOI-projektin perustaja yhdessä Ilkka Kuukan kanssa.